Matkani maailman äärellä

Arki laskeutui jälleen ylleni kun vietin viime viikonlopun pitkästä aikaa jälleen Pueblassa. Huvittavaa on että ennen olemme päivitelleet kuinka Suomessa vaihto-oppilaat reissaavat, itse olen kyllä monta kertaa pahempi. Toisin sanoen suoranaista luppoaikaa minulla ei juurikaan ole, viikot käytän ystäviini ja viikonloput tähän asti reissaamiseen. Nyt hieman rauha maassa muutaman viikon ajan. Toisin sanoen elän siis satua, tämä ei ole tavallista elämää.

Pääsiäisviikoksi lennän Kolumbiaan Boijea ilahduttamaan. Acapulcosta löysin myös erään naispuolisen henkilön joka asuu Sveitsissä mutta on Kolumbiasta kotoisin ja viettää siellä nyt tulevan kuukauden. Tapaan siis heidät molemmat siellä.

Vaarana on että tälläisen elämisen vapauden koettuani miellyn liikaa kyseiseen elämäntapaan. Olen esim. matkailun suhteen kehittynyt sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Positiivista on se että enää minua ei jännitä yksin mennä paikkaan mistä en tiedä mitään, missä en tunne ketään ja missä miulla ei vielä ole yösijaa. Asiat ovat aina hoituneet hyvin.

Huonona puolena tässä on se että kun matkailee tarpeeksi yksinään siitä oppii nauttimaan kun pääsee alkuahdistuksen yli. Se stereotypia että kaikki matkaavat vähintään pariskunnissa ja että matkasta nauttii parhaiten toisen kanssa ei välttämättä ole totta jos saa ne ajatukset pois päästään.

Viimeiset reissuni ovat menneet paremmin kuin hyvin. Hostellit ovat nuorten reppureissaajien mekkoja. Taxcossa löysin jo bussista yhden ranskalaisen tytön jonka kanssa päädyimme jakamaan huoneen ja monta jännittävää hetkeä yhdessä. Acapulcossa lähdin eräänä iltana yksin ulos (tämä minua edelleen tökkii vaikka muutaman kerran sen tehneenä voin todeta että illasta yleensä aina tulee todella mielenkiintoinen). Siellä eräs porukka löysi minut ja baarin jälkeen lähdimme syömään ja sitten katsomaan auringonnousua rannalle. Hostellissa oli yhteensä 7 yksin matkaavaa nuorta aikuista joten yhdessä tutkimme kaupunkia, rantaa ja yökerhoja. Ilman odotuksia tai lähinnä pelolla että viikonlopusta tulee tylsä on kaikki positiivinen kotiin päin ja näin pienetkin onnistuneet asit tuottavat iloa moninkertaisesti.

Tästä juontaa sitten se ongelma että kun tarpeeksi reissaa itsekseen siihen tottuu ja siitä alkaa nauttimaan ihan liikaa ehkä ollakseen valmis enää tekemään kompromisseja matkatoverin kanssa. Itse jo melko paljon matkustaneena tiedän mitä halua, millaisissa paikoissa haluan syödä ja paljonko haluan levätä. Tuntuu että on melko vaikea löytää ihmistä joka jakaisi kiinnostuksen kohteeni mutta myös energiatasoni matkustaessa.

Joka tapauskessa tämä yksin matkustaminen tuntuu olevan itsenäisten eurooppalaisten naisten juttu. Marja joka on täällä nyt vaihdossa lähti toissaviikonloppuna yksin Oaxacaan. Jonna joka oli täällä vaihdossa muutama vuosi sitten reissasi lähes kaikki reissunsa yksinänsä. Olemme täällä tutustuaksemme ja jos ei ole muita kiinnostuneita, menempä sitten yksinäni.

Tämä tosiasia kuvastaa melko hyvin eroa esim. meksikolaisiin. Täällä ei kenellekkään tulisi mieleenkään lähteä matkustamaan yksin, Euroopassa ehkä mutta täällä ei. Muista ihmisistä ollaan hyvin riippuvaisia ja ystävien laskemiseen eivät riitä pelkät sormet. Myöskin seurustelurintamalla tämä eurooppalainen raivoitsenäisyys tuntuu pelottavan meksikolaisia miehiä, ihan vain siitä syystä että täkäläiset tyttöystävät melko nopeasti keskittävät elämänsä pyörimään kumppaninsa ympärillä. Elämäntehtävä täällä todella on aviopuolison löytäminen.

Matkailusta sosiaalisiin suhteisiin. Hmmm. Näistä molemmista aiheista voisi kirjoittaa kirjoja. Sillä välin kun kirjailijanurani odottaa avautumistaan, tyydyn blogikirjoituksiin. Jos teille muuten tulee mieleen jotain mitä toivoisitte minun kommentoivan täällä nyt kun vielä olen täällä niin pistäkää viestiä tai kommenttia olkaa kiltit!