Kun lahtee uuteen maahan, uuteen kaupunkiin, on kaikki uutta ja jannaa. Huonot asiat ovat mielenkiintoisia ja niille lahinna naureskelee. Arkikin tuntuu eksoottiselta ja sita liitelee korkeuksissa.
Kun arki todella on lahtenyt kayntiin, kun pakolliset paikat on koluttu ja suurin osa ihmisista nahty kertaalleen, alkaa alamaki. Monet asiat ovat huonommin kuin kotona, taalla on vaikeaa ja tylsaa ja tyhmaa. Kukaan ei ymmarra, itsea ei kiinnosta, yleinen negatiivisten tunteiden myllerrys.
Olen ollut taalla nyt kaksi viikkoa. Tuntuu kuin olisin ollut taalla kuukauden. Ei siksi etta aika olisi kulunut niin hitaasti vaan koska niin paljon on tapahtunut etta en pysty prosessoimaan sita tosiasiaa etta se kaikki on tapahtunut niin lyhyen ajan sisalla. Nyt tunnen yliopiston, kotini, keskustan joten kuten, kurssien ihmiset, maan ja kulttuurin pintaraapaisun verran. Kaikki mita tasta eteenpain tulee vastaan on luultavasti vain tietojeni ja tuntemuksieni syventamista. Uutta ja jannittavaa ei tule samassa maarin.
Uskon kylla etta minulla on kaikki edellytykset viihtya taalla hyvin mutta eri asia on tajuanko sen itse.Taalla olo on ollut janna sekoitus turismia ja kotiutumista. Tunnen kotiutuneeni melko hyvin tanne mutta kunnianhimoni aktiviteettien osalta on turistin tasoa. Toisin sanoen, haluan hyodyntaa joka ikisen sekunnin jonka taalla vietan. Esim. sunnuntaina palattuani kotiin 9h reissun jalkeen harkitsin vakavasti viela soittavani jollekkin tuttavalle. Lopulta fyysinen vasymykseni vei voiton mutta mielessani painiskelin paatokseni kanssa. Nahtavaksi jaa koska pystyn luopumaan turistista itsessani ja vain olemaan, elamaan normaalia elamaa jolloin joka ikinen paiva, joka ikinen hetki, ei tarvitse olla tekemista.
Luulen etta oma kuherruskuutauteni kestaa tasan niin kauan kuin minulla on tekemista 6 paivana viikossa. Jos loydan itseni viikonloppuna ilman tekemista ja ilman seuraa, joudun vastakkain oman "kunnianhimoni" kanssa. Se myoskin luultavasti tulee olemaan yksi kaannekohdista sen suhteen mita tama vuosi tuo tullessaan.
Oman persoonani suhteen olen onnellinen kahdesta asiasta; etta olen positiivinen ja etta en ole kovin tempperamenttinen. Positiivisuuteni on kehittynyt viimeisten vuosien aikana ja auttaa kummasti tilanteessa kuin tilanteessa. Suosittelen lampimasti. Tempperamenttisuuteen taas liittyy se etta vahvat tunteet tavoittavat minut harvoin. Vaikka silla on seka hyvat etta huonot puolensa, on se taalla vain plussaa koska en usko vajoavani masennuksen allokkoon vaikka asiat menisivatkin huonosti.
Taman tekstin motiivina ei suinkaan ole oma huono oloni tai surullisuuteni. Painvastoin, kaikki menee oikein hyvin - mutta juurikin siita syysta mietin mita tapahtuu kun asiat eivat mene hyvin. Olen nyt kuherruskuukauteni puolessa valissa joten jos maailmani seuraisi kalenteria, olisi minulla kahden viikon paasta erilainen aani kellossa.
Aurinkoisia terveisia!
tiistai 26. elokuuta 2008
perjantai 22. elokuuta 2008
Sosiaalisaatio
Ulkomailla opiskelu tuo varmasti pintaan kaiken sortin tunteet ennemmin tai myohemmin. Tamakin viikko, vaikka vasta puolivalissa onkin, on tuonut esiin vahan kaiken laista. Olkoon etta kaikki on erittain odotettavissa, tulee se silti kohteelle yllatyksena.
Koulu alkoi vihdoin virallisesti maanantaina. Innostuneena olen odottanut tata paivaa. Minulla on kolmen kurssin tunnit, yhteensa 5h. Luokkahuoneet on hyvin helppo loytaa silla ne ovat loogisesti talon, kerroksen ja luokkajarjestyksen mukaan numeroituja (myos kadut taalla ovat hyvin loogisesti nimetty mika auttaa eksynytta turistia - tai vaihtaria). Luokat ovat pienia ja oppilaita on 15-25. Oikeustieteita opiskelemassa ei pitkaan aikaan ole ollut ketaan vaihtaria joten yllatys on melko suuri kun astun ovesta sisaan. Tama sama tapahtuu lahes jokaisella kurssilla jonne menen ensi kerran - luokka hiljenee ja katseet seuraavat mua niin kauan kun on jotenkuten soveliasta. Muutama kysymys tulee kotimaahan ja opintoihin liittyen, muuten suhtaudutaan lahinna kummajaisena. Tama on paapiirteittan maanantain ja tiistain saldo. Fiilis niitten paivien jalkeen ei ollut aivan pilvissa, tunne oli lahinna "tatako ma teen seuraavan puolen vuotta?".
Keskiviikkona kurssit ovatkin jo samoja joita minulla on ollut viikolla ja paiva on paras tahan mennessa. Muut opiskelijat ovat paasseet alkujarkytyksen yli ja lahestyvat varovaisesti mutta kun huomaavat etten pure rentoutuvat hieman. Tama ei tietysti pade kuin muutamiin mutta naitten muutamien vaikutus minun mielialaani on huikea. Ainakin minun kohdalla maailmalla on hassu tapa toimia. Kun paivalla puhuin aitin kanssa "kaveritilanteestani" joka hieman latisti mun tunnelmia, soi puhelin ja ihminen toisessa paassa pyytaa mina syomaan lounasta. Keskiviikkona syon loppujen lopuksi kaksi kertaa "ulkona" kahden eri ryhman/ihmisen kanssa ilman etta olen tyrkyttanyt seuraani. Kuinka tilattua.
Tanaan minulla oli kolmen kurssin tunnit, kahden kurssin tunneille opettaja ei ikina tullut. Illan viimeinen kurssi oli hieman vanhempien opiskelijoiden kanssa joiden maailmaan en oikein ollut paassyt viela kiinni. Odotellessa kaytavalla muitten opiskelijoitten kanssa opettajaa joka ei koskaan tullut, alkoi juttu luistaa. En usko etta mielenkiinto olisi pysynyt ylla sita tuntia minka kaytavalla seisoimme jos en olisi ollut ns. terassa. Ajoittain aivoni toimivat kiitettavasti ja keksin nasevia kommentteja asioihin. Siella kaytavalla minulla oli tama vaihe paalla ja ellen taysin vaarin tulkinnut tilannetta, ansaitsin jonkin sortin kunnioituksen siella. Tama on ollut ehka suurin eravoittoni tahan mennessa, etta itse, omalla persoonallani, kiinnitan ihmisten huomion enka vain silla etta olen vaaleampi ja 10 cm kaikkia pitempi. Mielenkiinnolla odotan mita tulevat viikot tuovat tullessaan.
Koulu alkoi vihdoin virallisesti maanantaina. Innostuneena olen odottanut tata paivaa. Minulla on kolmen kurssin tunnit, yhteensa 5h. Luokkahuoneet on hyvin helppo loytaa silla ne ovat loogisesti talon, kerroksen ja luokkajarjestyksen mukaan numeroituja (myos kadut taalla ovat hyvin loogisesti nimetty mika auttaa eksynytta turistia - tai vaihtaria). Luokat ovat pienia ja oppilaita on 15-25. Oikeustieteita opiskelemassa ei pitkaan aikaan ole ollut ketaan vaihtaria joten yllatys on melko suuri kun astun ovesta sisaan. Tama sama tapahtuu lahes jokaisella kurssilla jonne menen ensi kerran - luokka hiljenee ja katseet seuraavat mua niin kauan kun on jotenkuten soveliasta. Muutama kysymys tulee kotimaahan ja opintoihin liittyen, muuten suhtaudutaan lahinna kummajaisena. Tama on paapiirteittan maanantain ja tiistain saldo. Fiilis niitten paivien jalkeen ei ollut aivan pilvissa, tunne oli lahinna "tatako ma teen seuraavan puolen vuotta?".
Keskiviikkona kurssit ovatkin jo samoja joita minulla on ollut viikolla ja paiva on paras tahan mennessa. Muut opiskelijat ovat paasseet alkujarkytyksen yli ja lahestyvat varovaisesti mutta kun huomaavat etten pure rentoutuvat hieman. Tama ei tietysti pade kuin muutamiin mutta naitten muutamien vaikutus minun mielialaani on huikea. Ainakin minun kohdalla maailmalla on hassu tapa toimia. Kun paivalla puhuin aitin kanssa "kaveritilanteestani" joka hieman latisti mun tunnelmia, soi puhelin ja ihminen toisessa paassa pyytaa mina syomaan lounasta. Keskiviikkona syon loppujen lopuksi kaksi kertaa "ulkona" kahden eri ryhman/ihmisen kanssa ilman etta olen tyrkyttanyt seuraani. Kuinka tilattua.
Tanaan minulla oli kolmen kurssin tunnit, kahden kurssin tunneille opettaja ei ikina tullut. Illan viimeinen kurssi oli hieman vanhempien opiskelijoiden kanssa joiden maailmaan en oikein ollut paassyt viela kiinni. Odotellessa kaytavalla muitten opiskelijoitten kanssa opettajaa joka ei koskaan tullut, alkoi juttu luistaa. En usko etta mielenkiinto olisi pysynyt ylla sita tuntia minka kaytavalla seisoimme jos en olisi ollut ns. terassa. Ajoittain aivoni toimivat kiitettavasti ja keksin nasevia kommentteja asioihin. Siella kaytavalla minulla oli tama vaihe paalla ja ellen taysin vaarin tulkinnut tilannetta, ansaitsin jonkin sortin kunnioituksen siella. Tama on ollut ehka suurin eravoittoni tahan mennessa, etta itse, omalla persoonallani, kiinnitan ihmisten huomion enka vain silla etta olen vaaleampi ja 10 cm kaikkia pitempi. Mielenkiinnolla odotan mita tulevat viikot tuovat tullessaan.
tiistai 19. elokuuta 2008
Ensiaskeleet
Viikko takana ja monta edessa (olen siis koulun koneella joten aakkoset ovat rajoitettuja). Kuinka erilaista mutta silti samanlaista kaikki on. Viime viikko kului lahinna ihmetellessa, perusjuttuja opetellessa ja ihmisiin tutustuttaessa. Kylla taalla vuoden on.
Kun lahtee kauas Suomesta kuulee usein ihmettelya siita mista uskallusta riittaa. Kerron salaisuuden. Ei tahan kauheasti rohkeutta tarvita. Se mita tarvitaan on kielitaitoa, kykya hoitaa omat asiansa, hiukan kylmapaisyytta ja aimo annos innostuneisuutta. Vaihtoon lahteminen on perusmuodossaan periaatteessa hyvin kaukana seikkailusta. Uskallusta tarvitaan ainoastaan lentokoneeseen noustessa. Muuten on hyvin pieni mahdollisuus etta jokin menee pieleen. Varsinkin taalla missa suurin osa vaihtareista asuu perheessa, on apu koko ajan lasna. Paikallinen aitini, Ana Maria, toi minut ensimmaisena paivana bussilla yliopistolle ja haki minut takaisin jotta oppisin reitin. Yliopistolla selitetaan tarvittaessa rautalangasta vaantaen mita taytyy tehda ja missa taytyy olla. Vaihto-organisaatio jolle tasta huvista maksetaan hoitaa lahes kaiken paperityon ja jarjestelemisen. Ainut mita minun taytyy tehda on tayttaa hakupaperit, hakea viisumia, ostaa lentoliput ja lahtea matkaan. Kun saavun perille on minulla asunto, ruokaa ja opiskelupaikka. Ei tama ihmeita vaadi eika suuria ponnistuksia minulta. Kunhan olen.
On syyta toki huomata etta kaikkialla vaihtoon lahteminen ei toimi samalla tavalla. Monissa maissa esim. asunto taytyy hankkia itse mika varmasti on Suomesta kasin oma lukunsa. Taalla ollaan kuitenkin hyvaksi havaittu perheisiin majoittaminen ja olen samaa mielta. Aamulla ensimmaiseksi ja illalla viimeiseksi puhun espanjaa. Syon paikallista ruokaa, itsetehtyna pitaytyisin varmasti tutuissa resepteissa enka siten saisi samassa mittakaavassa ihmetella ruokakulttuuria taalla. Minulla on jatkuvasti kaytettavissani ihminen joka on valmis vastaamaan tyhmimpiin kysymyksiini ja auttamaan kun tarve vaatii.
Syy miksi tama systeemi ei aina ole vaihto-oppilaiden suosiossa on etta osa itsenaisyydesta tietysti menee. Yolla kotiin palatessa hiippailen isantieni makuuhuoneitten ohi enka voi raahata keta tahansa huoneeseeni. Perheeni kuitenkin kunnioittaa yksityisyyttani kiitettavasti enka tunne oloani ainakaan viela ahdistuneeksi. Perheessa asuttaessa irrottaudun taysin eri tavalla suomalaisesta kulttuuristani kuin yksin asuessani. Tama on yksi tarkeimmista asioita mita talta vaihdolta haen.
Lyhyesti viime viikosta. Olen tutustunut muutamiin paikallisiin enemman tai vahemman sattuman kautta ja voin kutsua heita ystavikseni. Kaupunkiin olen tutustunut. Myonnettakoon etta ensivaikutelma kaupungista ei ollut aivan paras mahdollinen mutta se on parantunut huomattavasti viikon kuluessa. Perjantaina tapasin loput vaihtari. Strategiset tiedot ovat seuraavat: meita on 26. 2 Ranskasta, 2 Chilesta, 2 Meksikosta, 1 Itavallasta, 1 Suomesta (=mina), 10 USA:sta ja 8 Saksasta. Poikia 7, tyttoja 19. Kielitaito on monilla valitettavan huono. Perjantaina tunnin ajan puhuimme ryhmassa odotuksista ja peloista. Koska vapaa sana ei kuulunut juurikaan paadyttiin kaymaan kaikki lapi. Paussilla ulkopuolella ensimmainen asia mita yksi New Yorkilainen tytto sanoo on "I hate Spanish!". Hyva alku.
Meksikolaisista toinen opiskelee USA:ssa, toinen Tijuanissa mutta on yliopistovaihdossa taalla. He, Chilelaiset, kaksi USA:laista ja mina puhuimme pausseilla espanjaa. Muuten tapahtui vaihtareitten keskuudessa yleinen attraktio: USA:laiset keraantyivat puhumaan englantia ja saksalaiset saksaa. Saksalaisten rintama on hieman hajonnut viikonlopun aikana mutta USA:laisista en ole kuullut paljoakaan.
Lauantaina yksi saksalainen poika kutsui minut "illanviettoon" johon sattuman kautta osallistui aluksi aiotun neljan lisaksi 10 muuta. Onni oli totisesti puolellani koska minulla on tasan kahden vaihtarin puhelinnumerot ja toinen syo antibiootteja kotona talla hetkella. Menimme eraan tyypin kotiin minne lopulta paatyi 7 paikallista. Nyt voin sanoa olevani amatoori salsassa, cumbiassa, reggaetonissa ym. silla sain oikein kiitettavaa opetusta eraalta paikalliselta. Alkupaikastamme jatkoimme paikalliseen antroon=luolaan=diskoon missa koin kulttuurishokin tanssilattialla mutta siita joskus myohemmin.
Kiitos todella paljon kirjoittamistanne kommenteista. Sahkopostia saa myos kernaasti lahettaa, hotmail-osoitteen pitaisi loytya taalta sivuilta linkin takaa. Skypen kayttajanimeni on hotmail-osoitteen alkuosa. Skypen kaytto tosin talla hetkella on hieman ajoittaista mutta kuitenkin. Ilmeisesti keskiviikkona seitseman paikkeilla Suomen aikaa kirjaudun seuraavan kerran. Pitakaa huolta itsestanne!
Kun lahtee kauas Suomesta kuulee usein ihmettelya siita mista uskallusta riittaa. Kerron salaisuuden. Ei tahan kauheasti rohkeutta tarvita. Se mita tarvitaan on kielitaitoa, kykya hoitaa omat asiansa, hiukan kylmapaisyytta ja aimo annos innostuneisuutta. Vaihtoon lahteminen on perusmuodossaan periaatteessa hyvin kaukana seikkailusta. Uskallusta tarvitaan ainoastaan lentokoneeseen noustessa. Muuten on hyvin pieni mahdollisuus etta jokin menee pieleen. Varsinkin taalla missa suurin osa vaihtareista asuu perheessa, on apu koko ajan lasna. Paikallinen aitini, Ana Maria, toi minut ensimmaisena paivana bussilla yliopistolle ja haki minut takaisin jotta oppisin reitin. Yliopistolla selitetaan tarvittaessa rautalangasta vaantaen mita taytyy tehda ja missa taytyy olla. Vaihto-organisaatio jolle tasta huvista maksetaan hoitaa lahes kaiken paperityon ja jarjestelemisen. Ainut mita minun taytyy tehda on tayttaa hakupaperit, hakea viisumia, ostaa lentoliput ja lahtea matkaan. Kun saavun perille on minulla asunto, ruokaa ja opiskelupaikka. Ei tama ihmeita vaadi eika suuria ponnistuksia minulta. Kunhan olen.
On syyta toki huomata etta kaikkialla vaihtoon lahteminen ei toimi samalla tavalla. Monissa maissa esim. asunto taytyy hankkia itse mika varmasti on Suomesta kasin oma lukunsa. Taalla ollaan kuitenkin hyvaksi havaittu perheisiin majoittaminen ja olen samaa mielta. Aamulla ensimmaiseksi ja illalla viimeiseksi puhun espanjaa. Syon paikallista ruokaa, itsetehtyna pitaytyisin varmasti tutuissa resepteissa enka siten saisi samassa mittakaavassa ihmetella ruokakulttuuria taalla. Minulla on jatkuvasti kaytettavissani ihminen joka on valmis vastaamaan tyhmimpiin kysymyksiini ja auttamaan kun tarve vaatii.
Syy miksi tama systeemi ei aina ole vaihto-oppilaiden suosiossa on etta osa itsenaisyydesta tietysti menee. Yolla kotiin palatessa hiippailen isantieni makuuhuoneitten ohi enka voi raahata keta tahansa huoneeseeni. Perheeni kuitenkin kunnioittaa yksityisyyttani kiitettavasti enka tunne oloani ainakaan viela ahdistuneeksi. Perheessa asuttaessa irrottaudun taysin eri tavalla suomalaisesta kulttuuristani kuin yksin asuessani. Tama on yksi tarkeimmista asioita mita talta vaihdolta haen.
Lyhyesti viime viikosta. Olen tutustunut muutamiin paikallisiin enemman tai vahemman sattuman kautta ja voin kutsua heita ystavikseni. Kaupunkiin olen tutustunut. Myonnettakoon etta ensivaikutelma kaupungista ei ollut aivan paras mahdollinen mutta se on parantunut huomattavasti viikon kuluessa. Perjantaina tapasin loput vaihtari. Strategiset tiedot ovat seuraavat: meita on 26. 2 Ranskasta, 2 Chilesta, 2 Meksikosta, 1 Itavallasta, 1 Suomesta (=mina), 10 USA:sta ja 8 Saksasta. Poikia 7, tyttoja 19. Kielitaito on monilla valitettavan huono. Perjantaina tunnin ajan puhuimme ryhmassa odotuksista ja peloista. Koska vapaa sana ei kuulunut juurikaan paadyttiin kaymaan kaikki lapi. Paussilla ulkopuolella ensimmainen asia mita yksi New Yorkilainen tytto sanoo on "I hate Spanish!". Hyva alku.
Meksikolaisista toinen opiskelee USA:ssa, toinen Tijuanissa mutta on yliopistovaihdossa taalla. He, Chilelaiset, kaksi USA:laista ja mina puhuimme pausseilla espanjaa. Muuten tapahtui vaihtareitten keskuudessa yleinen attraktio: USA:laiset keraantyivat puhumaan englantia ja saksalaiset saksaa. Saksalaisten rintama on hieman hajonnut viikonlopun aikana mutta USA:laisista en ole kuullut paljoakaan.
Lauantaina yksi saksalainen poika kutsui minut "illanviettoon" johon sattuman kautta osallistui aluksi aiotun neljan lisaksi 10 muuta. Onni oli totisesti puolellani koska minulla on tasan kahden vaihtarin puhelinnumerot ja toinen syo antibiootteja kotona talla hetkella. Menimme eraan tyypin kotiin minne lopulta paatyi 7 paikallista. Nyt voin sanoa olevani amatoori salsassa, cumbiassa, reggaetonissa ym. silla sain oikein kiitettavaa opetusta eraalta paikalliselta. Alkupaikastamme jatkoimme paikalliseen antroon=luolaan=diskoon missa koin kulttuurishokin tanssilattialla mutta siita joskus myohemmin.
Kiitos todella paljon kirjoittamistanne kommenteista. Sahkopostia saa myos kernaasti lahettaa, hotmail-osoitteen pitaisi loytya taalta sivuilta linkin takaa. Skypen kayttajanimeni on hotmail-osoitteen alkuosa. Skypen kaytto tosin talla hetkella on hieman ajoittaista mutta kuitenkin. Ilmeisesti keskiviikkona seitseman paikkeilla Suomen aikaa kirjaudun seuraavan kerran. Pitakaa huolta itsestanne!
tiistai 12. elokuuta 2008
Hanna Pueblassa
Arvon naiset ja herrat, saanko esitellä - Hanna Pueblassa. Todellakin, tänne asti olen päässyt. Nyt hyvin syöneenä, juoneena ja nukkuneena olen raahautunut yliopistolle koneeni kanssa käyttämään Skypeä ja kirjoittamaan tänne.
New Yorkissa kaikki meni oikein hienosti. Yksin matkaavana on se etu että pääsee usein jonojen ohi tai saa (varsinkin naismatkustajana) erikoisetuisuuksia. Näin tapahtui monen monta kertaa. Viikon aikana tuli ennen kaikkea käveltyyn paljon. Ehkä kaikista hauskin asia New Yorkissa on se että et ikinä tiedä mitä seuraavan nurkan takaa löytyy. Esim. Chinatown alkoi kuin tyhjästä, yhtäkkiä kaikki kyltit olivat ensiksi kiinaksi, sitten englanniksi. Brooklynissa vietin melkein kokonaisen päivän vain kävellen ympäriinsä, alueena se oli oikein mukava. Ylivoimaisesti eniten pidin kuitenkin Greenwich Villagesta joka sijaitsee Midtownin alapuolella. Vieressä sijaitseva Soho taas oli kallis ja täynnä turisteja. Turistit, kävelkää enemmän!
Siitä myöskin pikainen maininta että suosittelen lämpimästi Big Apple Hostel-hostellia. Se sijaisee puolen korttelin päässä Times Squarelta. Itse jaoin huoneen kolmen muun kanssa - huoneet ovat sekoitettuja joten ensimmäisen kerran kun kävelin ovesta sisään oli vastassa mies pelkissä boksereissaan. Hostelli on yksinkertainen ilman turhia mukavuuksia, maksaa $45 yöltä. Kalliimpi kuin muut makuusalipaikat mutta sijainti on korvaamaton.
Mutta nyt siis itse asiaan. Olen tällä hetkellä yliopiston tietokonerakennuksessa. Kotona ei ole nettiyhteyttä mutta yliopistolla on WLAN. Yliopistolle ajaa n. 10 min bussilla. Bussi on kooltaan suurinpiirtein pakettiauton kokoinen johon minun kokoisen ihmisen ei ole suunniteltu kiipeävän sisään. Matka maksaa 35 senttiä. Kotini on ilmeisesti ihan hyvällä alueella, 20 korttelin päässä keskustasta. Perheeseen kuuluvat n. 60 vuotiaat isä ja äiti, kolme lasta ovat muuttaneet ajat sitten kotoa. Heistä kumpikaan ei ilmeisesti tee mitään joten nämä kaksi päivää äiti on lähinnä urheillut ja tehnyt ruokaa.
Yliopisto on suurin piirtein kokonaisuudessaan korttelin kokoinen. Ensimmäiset päivät täällä on ollut todella paljon ihmisiä kun paikalliset ovat kirjoittautuneet sisään. Muita vaihtareita en ole vielä nähnyt. Maanantaina "äitini", Ana Maria, toi minut bussilla yliopistolle ja haki bussilla takaisinkin että osaisin reitin. Kävin kansainvälisten asioitten toimistolla kirjoittautumassa sisään. Siellä aloin juttelemaan yhden tytön ja pojan kanssa jotka istuivat samassa pöydässä. Ilmeni että tyttö hakee tammikuussa opiskelemaan Suomeen. Tästähän ilo irtosi. He, Adriana ja Daniel, tekivät minulle sitten yhden suurimmista palveluksista mitä tällä hetkellä voin saada. He toimivat minun "tuuttoreinani". He näyttivät minulle koko kampusalueen, auttoivat minua hakemaan opiskelijakorttini, salasanani, ohjekirjani, tutustuttivat minut eri opettajiin ja olivat kuin Jumalan lahja sillä hetkellä. Tietysti Adrianalla on oma lehmä ojassa minun kanssani mutta hyvin pyyteettömästi he minua kaitsivat. Adrin isä jopa tarjosi minulle ensimmäisen katumaistiaiseni; yksinkertaistetusti se oli n. 15cm pitkä pala juustoa tikussa mikä kastettiin johonkin lettutaikinan näköiseen liemeen ja paistettiin rasvassa hetken.
Kotona syötyäni ja nukuttuani (siesta taitaa olla tämän koko viikon kova sana, pieni stressi, jännitys ja jatkuva keskittyminen vaativat veronsa) Adri ja Daniel (he siis seurustelevat) hakivat minut autolla kotoa. Menimme keskustaan missä he näyttivät vähän paikkoja. Lopuksi menimme kahvilaan istumaan ja juttelemaan kaikesta taivaan ja maan välillä. Ilmeisesti näen heidät tänäänkin. Huomenna on vuorossa Millan tuttu Minerva jolle olen tuonut suomalaista suklaata.
Ehkä päälimmäisenä yllätyksen kohteena on kuitenkin kieli. Suoraan sanottuna olen häkeltynyt kuinka hyvin osaankin espanjaa. New Yorkissa, missä espanjaa kuuli joka puolella, yritin itse välilä kaupassa sönkätä jotain heikolla tuloksella. Ja tällä kielelläkö pitäisi pärjätä? Täällä, siitä lähtien kun nousin bussiin joka vei minut Pueblaan, olen puhunut pelkästään espanjaa. Vielä ei ole tullut vastaan asiaa mitä en olisi osannut selittää niin ettei vastapuoli ymmärtäisi. Heti ensimmäisenä iltana istuimme äitini kanssa keittiön pöydän äärellä kolme tuntia vain puhuen. Välillä tuntuu että suustani putkahtaa sanoja joita en edes tiennyt osaavani. Kuinka hassua kuinka tiukan paikan tullen saavuttaa uusia korkeuksia.
Kaikki on siis tällä puolen palloa hyvin. Perjantaina tapaan toiset vaihtarit, maanantaina alkavat kurssit. Jännityksellä odottaen.
New Yorkissa kaikki meni oikein hienosti. Yksin matkaavana on se etu että pääsee usein jonojen ohi tai saa (varsinkin naismatkustajana) erikoisetuisuuksia. Näin tapahtui monen monta kertaa. Viikon aikana tuli ennen kaikkea käveltyyn paljon. Ehkä kaikista hauskin asia New Yorkissa on se että et ikinä tiedä mitä seuraavan nurkan takaa löytyy. Esim. Chinatown alkoi kuin tyhjästä, yhtäkkiä kaikki kyltit olivat ensiksi kiinaksi, sitten englanniksi. Brooklynissa vietin melkein kokonaisen päivän vain kävellen ympäriinsä, alueena se oli oikein mukava. Ylivoimaisesti eniten pidin kuitenkin Greenwich Villagesta joka sijaitsee Midtownin alapuolella. Vieressä sijaitseva Soho taas oli kallis ja täynnä turisteja. Turistit, kävelkää enemmän!
Siitä myöskin pikainen maininta että suosittelen lämpimästi Big Apple Hostel-hostellia. Se sijaisee puolen korttelin päässä Times Squarelta. Itse jaoin huoneen kolmen muun kanssa - huoneet ovat sekoitettuja joten ensimmäisen kerran kun kävelin ovesta sisään oli vastassa mies pelkissä boksereissaan. Hostelli on yksinkertainen ilman turhia mukavuuksia, maksaa $45 yöltä. Kalliimpi kuin muut makuusalipaikat mutta sijainti on korvaamaton.
Mutta nyt siis itse asiaan. Olen tällä hetkellä yliopiston tietokonerakennuksessa. Kotona ei ole nettiyhteyttä mutta yliopistolla on WLAN. Yliopistolle ajaa n. 10 min bussilla. Bussi on kooltaan suurinpiirtein pakettiauton kokoinen johon minun kokoisen ihmisen ei ole suunniteltu kiipeävän sisään. Matka maksaa 35 senttiä. Kotini on ilmeisesti ihan hyvällä alueella, 20 korttelin päässä keskustasta. Perheeseen kuuluvat n. 60 vuotiaat isä ja äiti, kolme lasta ovat muuttaneet ajat sitten kotoa. Heistä kumpikaan ei ilmeisesti tee mitään joten nämä kaksi päivää äiti on lähinnä urheillut ja tehnyt ruokaa.
Yliopisto on suurin piirtein kokonaisuudessaan korttelin kokoinen. Ensimmäiset päivät täällä on ollut todella paljon ihmisiä kun paikalliset ovat kirjoittautuneet sisään. Muita vaihtareita en ole vielä nähnyt. Maanantaina "äitini", Ana Maria, toi minut bussilla yliopistolle ja haki bussilla takaisinkin että osaisin reitin. Kävin kansainvälisten asioitten toimistolla kirjoittautumassa sisään. Siellä aloin juttelemaan yhden tytön ja pojan kanssa jotka istuivat samassa pöydässä. Ilmeni että tyttö hakee tammikuussa opiskelemaan Suomeen. Tästähän ilo irtosi. He, Adriana ja Daniel, tekivät minulle sitten yhden suurimmista palveluksista mitä tällä hetkellä voin saada. He toimivat minun "tuuttoreinani". He näyttivät minulle koko kampusalueen, auttoivat minua hakemaan opiskelijakorttini, salasanani, ohjekirjani, tutustuttivat minut eri opettajiin ja olivat kuin Jumalan lahja sillä hetkellä. Tietysti Adrianalla on oma lehmä ojassa minun kanssani mutta hyvin pyyteettömästi he minua kaitsivat. Adrin isä jopa tarjosi minulle ensimmäisen katumaistiaiseni; yksinkertaistetusti se oli n. 15cm pitkä pala juustoa tikussa mikä kastettiin johonkin lettutaikinan näköiseen liemeen ja paistettiin rasvassa hetken.
Kotona syötyäni ja nukuttuani (siesta taitaa olla tämän koko viikon kova sana, pieni stressi, jännitys ja jatkuva keskittyminen vaativat veronsa) Adri ja Daniel (he siis seurustelevat) hakivat minut autolla kotoa. Menimme keskustaan missä he näyttivät vähän paikkoja. Lopuksi menimme kahvilaan istumaan ja juttelemaan kaikesta taivaan ja maan välillä. Ilmeisesti näen heidät tänäänkin. Huomenna on vuorossa Millan tuttu Minerva jolle olen tuonut suomalaista suklaata.
Ehkä päälimmäisenä yllätyksen kohteena on kuitenkin kieli. Suoraan sanottuna olen häkeltynyt kuinka hyvin osaankin espanjaa. New Yorkissa, missä espanjaa kuuli joka puolella, yritin itse välilä kaupassa sönkätä jotain heikolla tuloksella. Ja tällä kielelläkö pitäisi pärjätä? Täällä, siitä lähtien kun nousin bussiin joka vei minut Pueblaan, olen puhunut pelkästään espanjaa. Vielä ei ole tullut vastaan asiaa mitä en olisi osannut selittää niin ettei vastapuoli ymmärtäisi. Heti ensimmäisenä iltana istuimme äitini kanssa keittiön pöydän äärellä kolme tuntia vain puhuen. Välillä tuntuu että suustani putkahtaa sanoja joita en edes tiennyt osaavani. Kuinka hassua kuinka tiukan paikan tullen saavuttaa uusia korkeuksia.
Kaikki on siis tällä puolen palloa hyvin. Perjantaina tapaan toiset vaihtarit, maanantaina alkavat kurssit. Jännityksellä odottaen.
perjantai 8. elokuuta 2008
Joskus minäkin olen pieni
Hei vaan kaikille! Kirjoittelen nyt pikaisesti tänne kertoakseni että kaikki on hyvin. Olen hostellissani New Yorkissa, kaupungissa tai ehkä paremmin maassa missä en koskaan ole yksin. Ihmeteltävää on tullut nyt jo monen sivun verran, ne pulpahtelevat sitten ajallaan tänne.
Meksikon perheestäni sain kuulla eilen. Heidän mukaansa mitään viestejä ei ollut perille tullut vaikkakin osoite oli oikea ym.. Nyt kuitenkin kaikki on hyvin silläkin taholla.
Täällä olen hyörinyt ympäriinsä, vaikka olenkin yksinäinen turisti, ei se ole haitannut minua hetkeäkään. Puolensa tälläkin ja kun tehtävää ja nähtävää on paljon, on välillä ihan kiva kun ei tarvitse tehdä kompromisseja.
Lämpimiä terveisiä teille sinne! Nyt markkinoille!
Meksikon perheestäni sain kuulla eilen. Heidän mukaansa mitään viestejä ei ollut perille tullut vaikkakin osoite oli oikea ym.. Nyt kuitenkin kaikki on hyvin silläkin taholla.
Täällä olen hyörinyt ympäriinsä, vaikka olenkin yksinäinen turisti, ei se ole haitannut minua hetkeäkään. Puolensa tälläkin ja kun tehtävää ja nähtävää on paljon, on välillä ihan kiva kun ei tarvitse tehdä kompromisseja.
Lämpimiä terveisiä teille sinne! Nyt markkinoille!
sunnuntai 3. elokuuta 2008
Hanna, mestaripakkaaja
Viimeiset hetket. Viimeiset varmistumiset. Viimeiset jäähyväiset.
Laukut on pakattu. Saldoni on seuraava: matkalaukku 22,5 kg, rinkka 13 kg, käsimatkatavarat 12 kg (jotka siis yli sallitun mutta näillä mennään). Kaikki mukaan lähtevä on kirjattu, erottelu tapahtuu tuonnempana.
Kello on aivan liian paljon suhteessa siihen että lähdemme isäni kanssa ajamaan huomenna klo 3 aamuyöllä kohti Helsinki-Vantaata josta lennän 7.45 Lontoon kautta New Yorkiin, missä olen n. klo 20 Suomen aikaa perillä. Aamiaisleivät olen tehnyt valmiiksi, äiti keittää kaurapuuroa aamulla. Minä vain hyppään vaatteisiini, syön, pesen hampaat ja lähden matkaan. Kuinka innostunut oloni onkaan! Edessä on niin paljon jännittävää ihan perus elämänkin myötä joten tämä ei ole surun hetki. Pikkuveljeni Mikko vuodatti tunteitaan vuolaasti hetki sitten, hän ei herää yöllä minua hyvästelemään. Skypen olemassaolo paransi hänen oloaan. Soveimme että hän kertoo kaikista jännistä koulujutuista sitten hetki kun seuraavan kerran juttelemme.
Hyvästi, Suomi! Olet mielessäni! Te kaikki olette!
Laukut on pakattu. Saldoni on seuraava: matkalaukku 22,5 kg, rinkka 13 kg, käsimatkatavarat 12 kg (jotka siis yli sallitun mutta näillä mennään). Kaikki mukaan lähtevä on kirjattu, erottelu tapahtuu tuonnempana.
Kello on aivan liian paljon suhteessa siihen että lähdemme isäni kanssa ajamaan huomenna klo 3 aamuyöllä kohti Helsinki-Vantaata josta lennän 7.45 Lontoon kautta New Yorkiin, missä olen n. klo 20 Suomen aikaa perillä. Aamiaisleivät olen tehnyt valmiiksi, äiti keittää kaurapuuroa aamulla. Minä vain hyppään vaatteisiini, syön, pesen hampaat ja lähden matkaan. Kuinka innostunut oloni onkaan! Edessä on niin paljon jännittävää ihan perus elämänkin myötä joten tämä ei ole surun hetki. Pikkuveljeni Mikko vuodatti tunteitaan vuolaasti hetki sitten, hän ei herää yöllä minua hyvästelemään. Skypen olemassaolo paransi hänen oloaan. Soveimme että hän kertoo kaikista jännistä koulujutuista sitten hetki kun seuraavan kerran juttelemme.
Hyvästi, Suomi! Olet mielessäni! Te kaikki olette!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
