Ihmisiä kaikki

Aamulla kotiuduin kello kahdeksan maissa bussissa vietetyn yön jälkeen. Takana ollut viikko oli täynnä iloa, jännitystä ja ihmetystä.

Lauantaina isäni tuli Mexico Cityn lentokentälle klo 18. Nauttiakseni kokonaisesta päivästä pääkaupungissa sain nakitettua mukaani Victorin joka siis alunperin toimi tuuttorina meille vaihto-oppilaille. Menimme Xochimilcoon joka on Meksikon Venetsia. Xochimilco on osa Mexico Cityä, paikka jossa on kanaaleja joissa huvittelunhaluiset meksikolaiset ja kaksi tuntia keskustorilta matkoihin uhraamaan valmiina olevat turistit tulevat nauttimaan värikkäistä veneistä, luonnosta ja kaikesta mitä muista veneistä myydään.

Matkassa Victorin kanssa oppi paljon. Halu olla mies paistaa Victorista läpi. Vaikka minä olen matkustanut paljon enemmän kuin hän ja hän tietää sen, oli se hän joka piti karttaa ja seurasi metrojen pysäkkejä. Useimmiten valitettavasti hänen suuntavaistonsa ei pelittänyt aivan pussiin mutta miehisen ylpeytensä kanssa hän tuskin kiinnitti siihen paljoakaan huomiota. Muutaman kerran huomautin hänelle asiasta kun huvittuneisuudestani huolimatta en kestänyt pitää häntä siinä luulossa että olemme eksyneet. Ilmeisen epäluuloisena hän seurasi minua paremman neuvon puutteessa ja tuhahti yllättyneenä kun saavuimme oikeaan paikkaan. Mutta yhdessä emme kertaakaan hänen aloitteestaan katsoneet karttaa.

Mielenkiinnolla seurasin kun kadulla kävellessämme Victor vaihtoi puolta. Hyvien vanhojen tapojen mukaan miehen kuuluu kävellä "keskemmällä" katua kuin nainen koska kun joku tulee vastaan, kohtaavat miehet naisia suojellen. Victor avaa oven, kantaa laukun, tarjoaa tuen, mutta ei siksi että haluaa vaan siksi että hänen kuuluu tehdä niin. Näin luulen. Victor on oikein mukava tapaus (älkää lukeko rivien välistä mitään) mutta hän on myöskin silmiinpistävin ruumiillistuma miehen velvollisuuksista täällä. Vain hänen seuraamisensa opetti paljon enemmän kuin yksikään veneajelu kanaallilla.

Lauantaina tuli siis isäni Meksikoon. Liian monen matkustustunnin jälkeen saavuimme Pueblaan missä vietimme kolme yötä, käyden mm. yliopistolla ja kotonani. Tiistaina menimme pääkaupunkiin, jossa onnistuimme istumaan 6½h kiertoajelubussissa. Keskustan alueella oli paljon mielenosoituksia Pemexin eli Meksikon öljy-yhtiön yksityistämistä vastaan mikä hidasti suuresti liikennettä mutta ei se suoranaisesti haitannut.. Mielenosoittajat olivat alastomia miehiä.

Tärkein asia mikä toteutui isäni täällä ollessa oli että Meksiko vakuutti isäni siitä että täällä on muutakin kuin rikollisuutta, huumeita, saasteita ja köyhyyttä. Hänen omien sanojensa mukaan täällä käynti oli positiivinen yllätys. Muuta en olisi voinut pyytää. Nyt isoäitinikin saa nukkua yönsä rauhassa.

Lauantaina menimme isäni kanssa lentokentälle mistä jäähyväisten jälkeen istahdin 5h bussiin kohti Guanajuatoa. Siellä järjestetään vuosittain joittenkin mukaan Latinalaisen Amerikan paras kulttuurifestivaali, El Cervantino. Jotkut kutsuvat tapahtumaa myös Meksikon suurimmaksi baariksi. Ja toden totta, vaikka kulttuuria oli tarjolla joka kadun kulmassa, olivat kadut tupaten täynnä ihmisiä, suurin osa humalassa, osa kaatokännissa, osa pilvessä. Luojalle kiitos löysin seurani heti hotellille saavuttuani, kenenkään etsiminen tässä ei missään nimessä näin isolle väkijoukolle suunitellussa kaupungissa on työ jonka loppua ei näy.

Ilmeisesti eräs henkilö suuremmasta seurueestamme oli onnistunut saamaan käsiinsä marihuanaa. Kokeneena henkilönä hän oli monesti julistanut ettei hän voi käyttää marihuanaa ja juoda samanaikaisesti. Taasen ei niin viisaana henkilönä hän teki juuri näin. Yöllä hän alkoi kouristelemaan rajusti. Aamulla hän kuitenkin oli entisensä. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Miksi? Koska hän on itsevarma. Hän on vahva mieletään ja ruumiiltaan. Lisäksi hän on älykäs. Miksi hän ei tietäisi miten toimia?

Sunnuntaina illalla Cervantinossa järjestettiin ilmainen kiitoskonsertti. Tänä vuonna soittajana oli Cafe Tacuba, hyvin hyvin tunnettu yhtye Meksikossa. Vain kolme meistä oli valmis uhmaamaan kohtaloa ja liittymään tähän vellovaan ihmislaumaan. Toiveenamme oli nähdä joku screeneistä. Tulimme paikalle kahta tuntia aikaisempaa. Onneksi hotellimme sijaitsi konserttia varten suljetulla alueella joten pääsimme jonon ohi "hotellille".

Turvatarkastus oli tiukka ja väki pääsi sisään hitaasti vaikkakin alue oli jo suomalaisesta näkökulmasta turvallisuusasteikolla punaisella. Odottaessamme konsertin alkua alkaa ihmisjoukko yhtäkkiä virtaamaan vauhdilla eteenpäin. Metallinpaljastimet ja aidat ovat kaatuneet. Ihmiset jotka eivät päässeet sisään juoksevat alueelle. Poliisi joka on menettänyt otteen yleisöstä tekee valinnan. Yleisöön ammutaan kaasua. Aluksi ihmettelen miksi monet ympärilläni alkavat yskiä kunnes itsekkin koen pakottavan tarpeen yskiä. Joku huutaa "Gas!" ja vedämme paitamme suun eteen. Kaasu onnistuu karkoittamaan monta ihmistä ja rauhoittamaan tilannetta. Välikohtauksesta huolimatta jäämme katsomaan konserttia.

Yöllä palaamme bussilla 7h kohti Pueblaa. Menomatka muille ei ollut ollut niin onnekas, he olivat viettäneet bussissa yhteensä 16h. Matkalla Mexico Citystä Guanajuatoon oli tiellä ollut vakava onnettomuus joka oli vaatinut 6 kuolonuhria. Kolarista johtuen bussi oli pysynyt paikoillaan 6h ajan.

Nyt olen jälleen kotona, ehjänä ja turvassa. Kuinka hassuja ja jännittäviä asioita tapahtuu tien päällä. Kuitenkin tunnen haluavani olla täällä Pueblassa nyt. Vaikka pieni stressi on jatkuvasti olemassa ystävien suhteen (olenko tavannut tiettyä henkilöä tarpeeksi, kenelle omistan vapaan keskiviikkoiltani, voinko ystävystyä tämän henkilön kanssa vai esittääkö hän vain mukavaa minulle..) tunnen kaipaavani elämääni täällä ollessani poissa. Puebla on kotini.